Joskus käy näin.

En tiedä miten aloitan tän tekstin, miks kirjoitan tästä tai mitä ees haluan sanoa. 
Joha alkoi pari päivää sitten. Mun motivaatio oli taivaissa, odotin marssiosuuden alkua ja sitä helvettiä, mikä edessä odotti. Mun matka kuitenkin pysähtyi alkuvaiheessa, kun toi pitkään vaivannut nilkka meni toimintakyvyttömäksi. 

En oo intissä vielä kohdannut suuria pettymyksiä, tää oli ensimmäinen. En voi uskoa, et mä oon yks niistä, ketä joutu keskeyttämään paljon puhutun johtamisharjoituksen. Oon suoraan sanottuna aivan helvetin pettynyt itseeni. Oon myös vihainen itselleni. Miksei toi jalka voinut kestää loppuun asti? Toisaalta vaarana oli akillesjänteen katkeaminen, mikä ois vuorostaan lykännyt mun palvelusta ja todennäköisesti siitä ois myös seurannut leikkauksia. Eli järjellä ajateltuna tein oikean päätöksen jättäessäni leikin kesken mutten silti anna sitä itelleni anteeksi. Tuntuu siltä, ku en ansaitsis kokelaan nappuloita. Vaikka eihän joha sitä määritä. Joha testaa taistelijan henkistä ja fyysistä sietokykyä, ei se määritä sitä, miten hyvä johtaja sä oot, RUK on kuitenkin kokonaisuus oppitunneista ja käytännön harjoituksista, erityisesti taisteluharjoituksista, missä pääsee käytännössä kokeilemaan aselajillisia taitojaan sekä joukkueenjohtajan taitojaan. Ruk on kasvattanut mua ihmisenä ja johtajana aivan älyttömästi ja joha ois edelleen edesauttanut mun kasvamista, mutta ei se musta sen huonompaa tee, vaikka siltä tällä hetkellä tuntuukin. Ehkä tää kasvattaa mua omalla tavallaan.

Vihaan olla rampa, viimeinen ja hidas. En pysty marssimaan muodossa saatika juoksemaan. Rukoilen tän tulehduksen menevän ohi lomalla, jotta pystyn vetämään rukin loppuun täysin voimin ja tervein jaloin. Vuodenvaihteen jälkeen vuorossa on vielä meidän "loppusota", Ampuma- ja taisteluharjoitus Pahkajärvellä; kahdeksan päivän harjoitus. Lisäks edessä on kurssijuhla, jota en myöskään malta odottaa. Tärkeintä on nyt malttaa ottaa rauhassa ja linkuttaa keppien kanssa menemään, jotta voin vetää loppupalveluksen täysillä. 

On hyväksyttävä se fakta, että aina ei voi onnistua. On elettävä sen kanssa, että joskus käy paskasti. Siitä kuitenkin pääsee yli eikä se todennäköisesti tee susta yhtään sen huonompaa ihmistä. Tärkeintä on se, että yrittää parhaansa ja antaa kaikkensa. Siinä vaiheessa, kun mun jalka petti alta ja itkin kivusta, tiesin yrittäneeni. Raja oli tullut vastaan ja kyseessä oli oma terveys. Vänrikkimme sanoin tänne ei olla tultu rikkomaan itseämme, järki kaikessa. 
Jossen johasta keksi mitään muuta sanottavaa, niin pääsin kuitenkin auttamaan rasteilla ja näin johan osittain kouluttajien näkökulmasta, mikä oli sekin mielenkiintosta.

Huomenna päästään yheksän päivän lomille (unreal..?!) ja aion ottaa niin rennosti että oksat pois. 

-Kata-