Totuus armeijasta

Sosiaalista mediaa seuranneena olen lukenut joidenkin juttupalstojen keskusteluja, jossa pian palvelukseen astuvat naiset hakevat vertaistukea ja kokemuksia aikaisempien erien naissotilailta, mikä on mielestäni loistavaa.

Kannustan kuitenkin naisia vakavissaan pohtimaan motiivejaan hakeutua palvelukseen. Armeija ei ole ainoastaan siisteihin lomavaatteisiin pukeutumista tai ajatus siitä, että nainen armeijassa on harvinainen ja kiehtova asia. Armeija ei ole mikään elämysmatka eikä paikka uusein ystävien etsimiseen, vaikka toki nämä tulevat osana sitä. Ensisijaisesti ja tärkeimpänä armeija on sitoutumista 60 ikävuoteen asti. On siis ymmärrettävä, että myös nainen lähtee sotaan jättäen kaiken taakseen; perheen, lapset ja kodin.

On turha ajatella etteikö sota voisi syttyä. On varauduttava pahimpaan. Vaikka varusmiespalvelus loppuu, velvollisuudet pysyvät. Tuntuu, että moni unohtaa tämän kaiken armeija-hehkutuksen keskellä. Nainen armeijassa- ajatuksen yleistyessä hakijamäärät kasvavat edellisiin vuosiin verrattuna, mutta niin todennäköisesti kasvaa myös keskeyttäneiden naisten määrä. Kaikki eivät välttämättä ajattele asiaa loppuun asti ja totuus voikin iskeä vasten kasvoja armeijassa. 

Edelleenkin kannustan naisia hakeutumaan palvelukseen, mutta suosittelen myös käymään läpi tietoa varusmiespalveluksesta, asevelvollisuudesta ja siitä, mihin on sitoutumassa. Moni ihminen on spontaani ja ryhtyy helposti tuumasta toimeen, kuten esim. allekirjoittanut. Armeija ei kuitenkaan ole oikea paikka lähteä täysin tietämättömänä katselemaan, millaista siellä on. Siellä käsitellään rankkoja, kylmiäkin asioita. On tosissaan käytettävä aikaa asioiden selvittämiseen ja oppimiseen. Sitä paitsi, mitä enemmän jaksat lukea armeijasta ennen palveluksen alkua, sitä helpompaa alussa on ymmärtää, mitä siellä tehdään eikä näin ollen tule niin paljon yllätyksiä. On myös varauduttava siihen ettei kaikki suunnitelmat välttämättä toteudu, toiset haluavat rukkiin, toiset tiettyyn aselajiin ja osa haluaa palvella vain puoli vuotta. Kaikki ei kuitenkaan pääse toiveeseensa, sillä ensisijaisesti paikat täytetään PV:n tarpeen mukaan, viimeisenä katsotaan halukkuutta.

Pahimmillaan armeija on helvetillistä kipua, pitkäaikaisia vaivoja ja arpia. Se on kiinnioloviikonloppuja, kun siviilikaverit ovat festareilla tai jouluaattona kotona perheidensä kanssa. Se on rankkoja marsseja ja painavia kantotaakkoja, pitkiä harjoituksia, paskaa säätä; kylmää ja märkää. Se on jatkuvaa flunssaa, homeisia rakennuksia ja kapeita punkkia. Se on 12 hengen tupia, jatkuvaa seuraa toisista, pieniä tiloja ja paljon ihmisiä. Älyttömiä aikamääreitä, kiirettä odottamaan, hosumista, huonosti suunniteltuja ja aikataulutettuja päiviä. Karjuvia johtajia, rasittavia ihmisiä. Armeija on paljon sitä, mitä kukaan ei varmasti siviilissä tekisi tai kokisi. Nämä asiat ovat kuitenkin vain sivuseikkoja siellä täällä, niitä tulee ja menee. Se on osa sitä eikä sen kannata antaa syödä motivaatiota.

Kello jotain keski- ja aamuyön välillä, muutaman päivän saldona parin tunnin yöunet. Silti töitä on painettava.

Joskus ilme on tämä.

Uudenvuoden aattona istuin päivystäjän pöydällä muiden juhliessa vuoden vaihtumista. Musta tää oli lähinnä vaan hauskaa, eipä kovin usein tuu vuoden vaihdetta vietettyä noin.

Itselleni armeijasta jää upeiden kokemuksien lisäksi jalkavamma, sitä sattuu.

Parhaimmillaan armeija kuitenkin tarjoaa upeita kokemuksia, uusia ystäviä, sekä verta, hikeä ja kyyneleitä ja kokemuksia, jotka vahvistavat päivä päivältä. Armeijassa oppii arvostamaan siviilielämää monelta eri kantilta; pitkiä aamuja, herkullista kotiruokaa, omaa vaatekaappia, vapautta  tehdä ja mennä. Se avaa ovia tulevaisuuteen, mahdollisesti jopa tarjoaa työpaikan Puolustusvoimilla. Nämä kaikki ovat niitä hienoja asioita, joita armeijalla on antaa.

Meidän koko AUK1-porukka face timessa mun isän kaa sen synttäripäivänä.

Kannattaa siis toden teolla pohtia ja puhua armeija käyneiden kavereiden kanssa. Kovin harvoin kukaan (viitaten nyt naisiin) puhuu julkisesti niistä asioista, mitä siellä välillä näkee, kokee tai joutuu tekemään, mutta mitä niitä piilottelemaan, ne on kaikki osa elämää, toiset eivät vaan välttämättä kestä sitä. Itse olen monta kertaa pidätellyt kyyneleitä, itkenyt muiden edessä ja epäonnistunut, mutta ne hetket on vain opettanut, että ylä- ja alamäkiä tulee, aina ei voi onnistua ja kaikki järjestyy kyllä. En halua pelotella ketään tai luoda negatiivisia ajatuksia armeijasta, päinvastoin blogini periaatteita noudattaen haluan olla rehellinen ja tarjota tuleville varusmiehille mahdollisuuden varautua siihen, että kaikki ei aina ole niin loisteliasta, kuin mitä kuvista saattaa ilmetä. 

Tsemppiä valtavasti kaikille varusmiespalveluksen aloittaville, mulla on itellä vaan positiivista sanottavaa armeijasta ja sen tuomista mahdollisuuksista. Toivon, että kaikkien teidän palvelus tulee olemaan onnistunut kokemus. Muistakaa, että iso osa sen onnistumisesta on kiinni omasta asenteesta; sillä mä oon pärjännyt pitkälle.

-Kata-