Haminaa kohti

Mä lähden ens viikolla rukkiin. Haminaan. Voi luoja.
Valinnat julkistettiin eilen niin, että mentiin aakkosjärjestyksessä luokkaan, missä luutnanttimme kertoi meille tulokset. Mun paperi näytti aika hyvältä; Komentopaikkalinja, RUK. Mulla oli linjan parhaat pisteet, 28. Se on tosin pisteen vähemmän kun mitä mun P-kauden pisteet oli. Oon kuitenkin aivan älyttömän tyytyväinen. Meiän au-kurssilta lähtee mun lisäks kaks poikaa mun kaa Haminaan. Toisen kanssa meillä oli täysin samat pisteet, eli me jaetaan kärkipaikka. Nää kaks tyyppiä on aivan huippuja, enkä vois olla onnellisempi saaadessani lähtee niiden kaa kohti mun elämäni tähän mennessä ehkä suurinta haastetta.

Mua jännittää suoraan sanottuna aivan helvetisti. Eilisestä asti oon ollut ihan itkunen, ku jännittää niin paljon. Mua stressaa pitkä kotimatka, Porista Haminaan on vajaa 400km, eli matkaan kuluu ainakin 4 tuntia. Mä vihaan matkustaa bussilla, koska mul tulee helposti huono olo. Lisäks mua jännittää kaikki ne fyysiset koitokset mitä siellä tulee; harjoitukset, kirkkis ja joha... Ja näissä se henkinen paine ja sen käsittely. Jännittää aloittaa taas ihan alusta; tuntematon yksikkö, kouluttajat ja palvelustoverit. Vähän ku P-kausi alkais alusta, mut nyt mennään suoraan asiaan ja meiltä odotetaan asioiden osaamista jo ennalta.

Vaikka mua jännittää ihan älyttömästi, niin oon ennen kaikkea innoissani. Tää on ollut mun tavoite alusta asti ja mahdollisesti erittäin tärkeä välietappi matkalla mun unelmia kohti. Jos mä oon selvinnyt vuoden yksin toisella puolen maapalloa, niin kyllä mä Haminassakin pärjään. Ootan innolla tätä seuraavaa 14 viikkoa, jotka tulee olee varmasti hiton rankkaa aikaa, mut myös elämäni parasta.

Oon älyttömän kiitollinen kaikille niille, jotka on uskonut muhun koko tän matkan ajan. Mun isä, sisko ja paras ystävä on tukenut mua alusta asti, mun palvelustoverit on koko ajan sanonut, et Huru menee ehdottomasti rukkiin. Mun johtajatkin oli sitä mieltä. Maaliskuussa olin vielä tiedoton siitä, et pääsenkö mä edes inttiin. Heinäkuussa astuin palvelukseen pelokkaana siitä, et miten tuun pärjäämään. Syksyn alussa sain tietää meneväni aukkiin ja silloinkin jännitti, et tuunko edelleen pärjäämään hyvin. Nyt mä oon lähdössä reserviupseerikurssille kurssin kärkitaistelijana ja taas mua jännittää, et miten tuun pärjäämään siellä. Mut oon tähän mennessä ylittänyt omat ja varmasti muidenkin odotukset etten hetkeäkään epäile, ettenkö selviäis tulevastakin. Tää on niin mun juttu ja mun paikka etten vois kuvitella tekeväni mitään muuta. Tästä oppineena, kannattaa aina tähdätä unelmiaan kohti vaikka ne oliskin pelottavia. Just ne unelmat on niitä, mitä tavoitellessa oppii itsestään eniten. En ois ikinä uskonut pärjääväni täällä, mut kas kummaa mä oon pärjännyt ihan hemmetin hyvin. Uskokaa itteenne älkääkä missään vaiheessa luovuttako.

Tästä se lähti.. (jättäkää huomiotta hyvin valtava baretti)

-Kata-