Tiistaina oli yllättävän nopeasti koittanut Kirkkojärven marssi (josta mulla ei oo kuvia, sillä elektroniset laitteet oli kieletty) jota varten valmistelut jäivät huolestuttavan vähäisiksi. Maanantai-iltana hiljaisuuden jälkeen pakattiin vielä taisteluliiviä otsalampun valossa ja tiistaina herättiin normaalisti kuudelta syömään. Meiän joukkue lähti vasta kasin jälkeen, joten aamulla ei ollut kiire; siinä ehti levittää talkin jalkoihin ja vetää merinovilla aluspaidan päälle sekä Varustelekan aivan älyttömän hyvät merinovillasukat jalkaan (ei muuten tullut rakkoja eikä ollut yläkroppa märkä, vaikka koko matkan ajan satoikin aika komiasti). Siltikään ei ehditty keskustella joukkueen kanssa siitä, mikä meidän tavoite kisassa on. Tästä johtuen alkumatkasta koettiin pieni hajoaminen kahteen eri kuntaan, kun osan mielestä tavoite oli juosta koko matka ja voittaa koko kisa, kun taas toisen puolen tavoitteena oli saada koko joukko yhtenä maaliin, vaikka hitaammin kuljettaisiinkin. Lopulta kuitenkin marssin aikana keskusteltiin asiasta, ja päädyttiin samaan tavoitteeseen; kaikki marssille lähteneet tulee myös maaliin. Juoksun sijaan etenimme reipasta kävelyvauhtia.
Matka alkoi reippaasti erilaisia rasteja suorittaen. Tähän oli tunti aikaa, jonka jälkeen alkoi itse pikamarssi osuus, missä ei ole aikarajaa. Marssilla voi saada aikasakkoja huonosti suoritetuista rasteista tai vaikka kielletyllä alueella kulkemisesta. Toimin meidän joukkueen joukkueenjohtajana ja muhun kiinnitettiin gps-laite, jolla meidän kulkua seurattiin. Meidän suunnistajat ohjasi meidät pitkin metsiä ja kukkuloita kohti ampumarataa, jossa oli vielä pari rastia. Sieltä me lähdettiin suunnistusrastien kautta kohti maalia. Matkaa kertyi kaiken kaikkiaan noin 30 kilometriä. En tiedä miten paljon meillä meni aikaa, mutta me päästiin tavoitteeseen: me oltiin eka joukkue, joka lähti täydellä kirjavahvuudella liikkeelle ja niin me myös tultiin maaliin. Vaikka meillä oli kipeetä porukkaa niin silti kaikki jaksoi loppuun asti.
Tää marssi ei ollut fyysisesti kovin rankka, siis kyllähän se nyt jaloissa tuntui, mutta enemmän tää oli henkisesti haastava. Jokainen kävi mielessään omaa taistelua eri asioista. 30 kilometriä on pitkä matka ja se on mentävä askel kerrallaan. Lisäksi on muistettava, että jokainen on osa isompaa joukkoa ja hitaimpien tahtiin on mentävä. Tämä on haastavaa niille, joilla kunto riittäisi ja keillä on kovin kilpailuhenkisyys. Siinä on oma ylpeys nieltävä ja maltettava tsempata ne huonokuntoisimmatkin maaliin asti. Mulla tuli joukkueenjohtajana ensin vähän epäonnistunut olo, kun joukkueen kilpailuhenkisimmät näkivät vaivaa hitaasta etenemisvauhdistamme, mutta oikeastihan onnistuin tehtävässäni, sillä kuten maaliin tullessa herra everstiluutnantti sanoi mulle: hän ei halua joukkueenjohtajaa joka voittaa kirkkiksen, vaan joukkueenjohtajan joka tuo koko joukon yhtenä maaliin. Me ei voitettu kirkkistä, vaan me voitettiin itsemme.
Kirkkiksestä tuli opittua, että on aina löydettävä aikaa keskustella ja sopia yhteiset säännöt ja tavoitteet. Jos ei olla samalla sivulla, homma tulee menemään niin sanotusti vituiksi jossain vaiheessa. On myös pidettävä yhtä. Aina ei ole helppoa päästä tavoitteisiin, mutta luovuttamaan ei ruveta. Vastoinkäymisiä tulee, mutta niistä on keskusteltava ja niiden läpi kahlataan yhdessä. Täytyy pitää ne yhteiset tavoitteet mielessä ja yhdessä pyrkiä niihin vaikka läpi harmaan kiven. On muistettava, mitä varten tätä tehdään. Ei vaan omaa itseämme, vaan myös muita varten, meidän joukkuetta varten. Me ollaan yks iso perhe, joka pitää yhtä ja huolta toisistaan. Tästä on hyvä jatkaa ensi viikon harjoitukseen.
-Kata-
