Ensimmäinen viikko Haminassa

Viiminen viikko kotiyksikössä oli varsin haikea. Torstaita kehysti järjetön pakkaaminen ja sipulisäkkien raahaaminen palautukseen. To-pe välisenä yönä oli lähtö kello 3am. Edeltävään päivään asti mua oli jännittänyt aivan älyttömästi, mutta kun oli aika herätä, kerätä viimiset kamppeet ja kävellä lippukentälle muiden lähtijöiden kanssa, mua ei jännittänyt yhtään. Osittain se ehkä johtui siitä, että takana oli vaan parin tunnin yöunet... Bussi tuli puol tuntia myöhässä ja lopulta kaikki ei mahtunut ees kyytiin, vaan joutuivat jäädä oottamaan lisäkuljetusta. Lopulta kyyti lähti liikkeelle ja nukuinkin melkein koko matkan aina Haminaan asti. Nukahdin Niinisalossa ja heräsin kun oltiin ohitettu Tampere, seuraavan kerran oltiin menty jo Lahdenkin ohi. 

Aamu alkoi raueta ja me päästiin perille. Ajettiin päärakennuksen edessä olevalle lippukentälle, johon kurvasi kymmeniä busseja eri varuskunnista. Hetken odottelun jälkeen alettiin muodostaa kasiriviä, jossa on siis kahdeksan ihmistä peräkkäin ja monta vierekkäin. Siihen ahtauduttiin koko K253-kurssin voimin, onhan meitä yli 600. Siinä sitten seistiin levossa melkein tunnin ajan.. Lopulta meidät jaettiin niihin viiteen yksikköön, mitä Haminassa on. Mun yksikkö on EVK eli Esikunta- ja viestikomppania. Marssittiin päärakennukselta Josafatin laaksoa pitkin yksikön eteen ja sieltä päästiin viemään tavarat tupiin. Meidän tuvassa on seitsemän naista ja sinkkupunkat (eli ei yläpunkkia ollenkaan). Tilat on kieltämättä aika erilaiset mitä 2.patterissa, mutta eiköhän ne tän 14 viikon ajan asiansa aja. 

Ekat tunnit oli aikalailla vaan odottelua ja sai olla paikoillaan, mut varusteiden hausta asti ollaan juostu pää kolmantena jalkana kaikkialle. Meillä oli joku 30 minuuttia aikaa laittaa kaappi tiettyyn järjestykseen eikä siinä järjestyksessä ollut mitään järkeä. Onneks myöhemmin me saatiin määrittää tupakohtainen järjestys ja nyt ei tarvi mm. pelätä pakin putoamista lattialle joka kerta, kun avaa kaapin. Ekana iltana meille opetettiin aamu- ja iltapunkan sekä pinkan tekeminen (2.patterissa ei olla niitä tehty). Meillä ei ollut vapaa-aikaa ja päästiin nukkumaan joskus kympin aikaan illalla. Kyllä siinä uni tuli aika äkkiä... Vapaa-aikaa ei oo merkitty alkavaksi minään tiettynä aikana, vaan välillä se alkaa puol kymmeneltä illalla ja välillä kuudelta. 

Käytiin viikon aikana kuittaamassa polkupyörät, ja voin jo kuvitella mitä kauhun hetkiä tuun pyöräilyn parissa kokemaan. Mun pyörä kun on vähän... hankala?

Seuraavana päivänä meillä oli 10 kilometrin ryhmittäytymismarssi oman joukkueen kanssa. Mä kuulun viestijaokseen, jossa meitä on vaan 15 henkeä, eli uskoisin meistä tulevan aika tiivis porukka näiden viikkojen aikana. Tähän mennessä kaikki on ollut ihan huippumukavia ja hauskoja tyyppejä. Se marssi oli ihan kiva ja rento. Käytiin myös sytyttämässä kynttilät sankarihaudalle, mikä oli kaunis ele. Yks päivä me käytiin juoksemassa yheksän kilometrin peruslenkki ja oli positiivista huomata, miten helposti sen jaksoi juosta.

Haminassa on paljon outoja käytäntöjä ja juttuja, joihin oli aikaa totuttautua koko viikko. Esimerkiks syömään mennessä varustus tarkastetaan tosi tarkasti ja jono etenee parijonon muodossa laattalattialla, jossa yhden laatan sisällä saa seistä neljä ihmistä, eikä viivojen päälle saa astua. Yks päivä meillä oli kahden tunnin rättisulkeiset, jolloin luulin kuolevani tähän tautiin. Samoin oli eräänä aamuna, kun ensin juostiin takas sisälle korjaamaan, sit kauheella kiireellä tahtijuoksua ja samaan aikaan marssilaulua kohti mukea, joka juostiin ympäri ennen sisälle menoa. Sit oli vielä pari taakse poistu, kunnes päästiin syömään. Ihme ja kumma olen elossa ja oon vielä välttäny keuhkokuumeenkin :D Huvittavia hetkiä näin jälkeenpäin ajateltuna. Jokaisella joukkueella on joukkueenjohtaja ja kaikkia niitä johtaa taas oppilaspäällikkö. Mä oon viikot 2+3 joukkuenjohtaja, eli siis ens viikosta alkaen. 

Tiivistettynä sanottakoon, että tää eka viikko on ollut henkisesti aivan älyttömän raskas. Asuin koko P-kauden samassa yksikössä ja menin aukkiin samojen tyttöjen kanssa, niin oli se aika shokki muuttaa toiselle puolelle Suomea tuntemattomien kanssa ja opetella täysin uudet tavat. Loppuviikosta alkoi kyllä helpottaa, kun alkoi pääsemään rutiiniin kiinni ja koulutukset pyörähti käyntiin (istuttiin paljon oppitunneilla). 

Sen lisäksi, että muutto on ollut aikamoinen kulttuurishokki,  niin mä olin ekasta päivästä asti kipee. Veikkaan saaneeni jonkun jälkitaudin siitä muutaman viikon takaisesta korva- ja poskiontelontulehduksesta. Jossain vaiheessa viikkoa ajattelin ihan tosissani et mä en tuu pärjäämään täällä, jos tää alkaa näinkin hyvin. Nyt olo on kuitenkin vähän helpottanut ja oon enää vaan älyttömän tukkoinen. Toivottavasti tää viikonloppuvapaa tekis ihmeitä ja olisin terve ens viikolla. 

Vaikka oon kuluneen viikon aikana epäillyt kykyjäni useampaankin kertaan, tiedän silti sisimmässäni et mä selviän täältä kotiin vaikka pää kainalossa, tää on mulle the place to be. Enkä mä oo yksin noiden ajatusten kanssa; muista on tuntunut ihan samalta. Kun tohon rytmiin pääsee kiinni ja alkaa tuntee olonsa kotoisaksi, niin tästä ajasta tulee unohtumatonta. Ja kyllä tää ekakin viikko meni niin nopeesti, et kohta oon jo takas Niinisalossa. 

Positiivista on ollut muutama asia: meillä ei oo lainkaan sirpaleliiviä käytössä ja sen lisäks meidän tetsariin tulee kolmen sijasta vaan yks lipastasku. Mun uus komposiittikypärä on paljon mukavampi, kun se vanha, mikä oli ainaki 45 vuotta vanha ja siltä se näytti ja tuntuikin :D Siivota saa sukkasläbäreissä ja siivoustarkastuksissa varustus saa olla vapaa (mutta sotilaallinen). Varusteet on keskimäärin vähän paremmassa kunnossa, kun mitä Niinisalossa oli.

Tulevat viikot pitää sisällään 26 päivää metsässä, Kirkkojärven marssin jo parin viikon päästä, JOHAn eli 2 päivää kestävän johtamisharjoituksen, kurssijuhlan, viikon pituisen loman jouluna, kuus ginestä sekä monet kokeet. 

Eilen päästiin lomille ja kyllä tuntuu hyvältä vaan olla ja maata. Ihan ku alkais aivot taas toimia. 

-Kata

20km marssi ja 5 päivän leiri

Meiän kouluttaja sanoi, että nää sotaharjoitukset on harjoituksia eikä mitään leirejä, mut toi termi "leiri" on vähän maanläheisempi, joten uhmaan nyt rajoja ja käytän sitä kuitenkin otsikossa...

Maanantai-aamuna lähdön aikaan

Viime viikko me asusteltiin Niinisalon metsissä meiän AUK-porukan kesken. Maanantaina aamulla oli lähtö ensimmäiselle paikalle, missä perustettiin meidän komentopaikka. Tässä harjoituksessa tehtiin samoja juttuja, kun siinä edellisessäkin, mut nyt siirryttiin enemmän ja syvennyttiin viestijuttuihin paremmin. Lisäks me oltiin siellä aina maanantaista perjantaihin. Puolet viikosta satoi vettä, välillä ihan kunnollakin. Kaikki oli märkää ja kylmää, mut mua ei henkilökohtasesti oikeestaan ottanut se päähän. Täytyy vaan osata pukeutua oikein ja pystyttää teltta riittävän hyvin niin pysyy sekin paremmin kuivana sisältä.

Kaikin puolin tää kulunut viikko oli hauska vaikkakin tosi rankka. Noiden viiden päivän aikana nukuin yhteensä ehkä 10-15 tuntia ja sen kyllä huomas. Mut se on käsittämätöntä, miten keho vaan jakso painaa eteenpäin. Viimeisenä päivänä vasta oikeesti alkoi viimeisellä ajoneuvoihin nousulla tehdä rankkaa kiivetä sinne eemelin lavalle. Viikon valvomisen ja sykkimisen sekä tetsarin kantamisen jälkeen on kyllä tehny hyvää vaan maata. Ja syödä jäätelöä ja sipsejä ja suklaata... Btw, vein mukanani 1,5kg irtokarkkeja enkä ois voinu olla tyytyväisempi; mulla oli aina jossain taskussa karkkia, mikä piristi kummasti.

Yöt oli ehkä rankimpia, kun vartiovuoroja oli yleensä se kolme/yö. Eli vaikka klo 23-00 oli eka, sit tunnin unet ja 01-03 tuplavuoro. Siinä oli ihmisen mieli melkosissa psykooseissa välillä :D Oon kirjottanut mun puhelimen muistioon yöllä näin: "Enää 80 päivää, niin ei tarvi enää tehdä vartiovuoroja eikä vahtia kipinää, vaan voi (toivottavasti) nukkua koko yön putkeen. Oon nyt teltalla kipinässä, viestikontin valot näkyy parin kymmenen metrin päästä ja sähkövoimakoneen tasaisen tappava hurina kantautuu tänne hyvin. Täällä on aivan säkkipimeetä, näin pimeetä ei oo ennen ollut. Koko päivän on satanu kaatamalla ja kaikkialla on märkää. Onneks on sadevaatteet enkä oo kastunut viel kovin pahasti näiden päivien aikana. Mua väsyttää niin älyttömästi ja univaje on vahvasti läsnä. Joudun jatkuvasti liikkumaan, etten nukahda pystyyn. Äsken mä suoritin kuivahiihtoa paikoillani... Rajua huitomista käsillä pari minuuttia ja oon taas vähän enemmän elossa.

Illan aatteita valvomisesta (klo 2am).. Pahoittelen kielenkäyttöäni, mut haluun antaa aidon ja rehellisen kuvan intistä mun silmin. Siellä mieliala vaihtelee suuresti ja nämä hetkelliset vitutukset kuuluu asiaan eikä niitä kuulu peitellä.

Harjoituksen aikana meillä oli taisteluammunnat, missä me oltiin puolustava joukko. Mä toimin ryhmänjohtajana ja mun tehtävä oli johtaa sitä ammuntaa niin, että tarvittaessa määräsin tulen keskitettäväksi johonkin suuntaan yms. Se oli sairaan siistiä. Lisäks meillä oli tuliylläkön harjoittelua, missä meihin hyökätään kesken moottorimarssin ja meidän tilanteessa oli pakko taistella vastaan, koska pakoreittiä ei ollut. Siinäkin mä satuin toimimaan ryhmän- sekä joukkueenjohtajana ja sekin oli niin mieletöntä. Päästiin ampumaan se koko touhu räkäpäillä. Siinä hypätään jäätävää vauhtia pois eemeleistä ja aletaan räiskimään vihollista kohti samalla suojautuen.

Näihin maisemiin oli kiva herätä keskiviikkoaamuna kunnon sateiden jälkeen.

Edellisellä viikolla meillä oli maanantaina 20 kilometrin marssi. Kirjoitin siitä silloin puhelimen muistioon näin: "Marssi ohi. Se oli sellanen 20km ja se meni kyl pirun äkkiä eikä ollut lainkaan paha. Toki jalat oli aivan hemmetin soosia ja mul on rakko rakon päällä sekä lantioluut mustelmissa, kun taisteluliivi paino siihen. Lisäks mun hartiat ja selkä on melkosen jumissa, kun alkumatkasta tetsari oli lantiovyön löystyttyä valahtanut alas painaen hartioihin. Silti matka taittui nopeesti hyvällä porukalla eikä kukaan valittanut turhasta. Oon kyl niin onnellinen näiden ihmisten kanssa. Mua jännittää kyl tulevat marssit, varsinki jos pääsen RUK, ni siel on sit joha ja kirkkis sun muut. Niissä onki sit melkosesti jaksamista oivoi... Ei tää 20km tunnut sit enää missään.

Oon kirjottanut mun puhelimen muistioon seuraavana päivänä näin: "Jalat ihan saakelin kipeet, koska jäätävät vesikellot varsinkin oikeessa jalassa. Flunssa koittaa myös puskee päälle ja nyt yksikössä on enterorokkoa ja vatsatautia. Rukoilen etten sairastu kumpaankaan. Tän päivän ammunnat meni yllättävän huonosti itse kullakin ja mulla ainakin omaan tasoon nähden ei sujunut. Tähtäimet oli pisin sitä ittiään, kun ollaan ammuttu viimeks P-kaudella ja me ammuttiin nyt vaan yks kohdistusammunta eikä se todellakaan riittänyt.

Päädyin ekaa kertaa käymään veksissä (rip veksineitsyys), jossa mulla todettiin korva- ja poskiontelotulehdus, jotka sain onneks kukistettua antibiootilla aika nopeesti.

-Kata - aliupseerioppilas Huru-

Haminaa kohti

Mä lähden ens viikolla rukkiin. Haminaan. Voi luoja.
Valinnat julkistettiin eilen niin, että mentiin aakkosjärjestyksessä luokkaan, missä luutnanttimme kertoi meille tulokset. Mun paperi näytti aika hyvältä; Komentopaikkalinja, RUK. Mulla oli linjan parhaat pisteet, 28. Se on tosin pisteen vähemmän kun mitä mun P-kauden pisteet oli. Oon kuitenkin aivan älyttömän tyytyväinen. Meiän au-kurssilta lähtee mun lisäks kaks poikaa mun kaa Haminaan. Toisen kanssa meillä oli täysin samat pisteet, eli me jaetaan kärkipaikka. Nää kaks tyyppiä on aivan huippuja, enkä vois olla onnellisempi saaadessani lähtee niiden kaa kohti mun elämäni tähän mennessä ehkä suurinta haastetta.

Mua jännittää suoraan sanottuna aivan helvetisti. Eilisestä asti oon ollut ihan itkunen, ku jännittää niin paljon. Mua stressaa pitkä kotimatka, Porista Haminaan on vajaa 400km, eli matkaan kuluu ainakin 4 tuntia. Mä vihaan matkustaa bussilla, koska mul tulee helposti huono olo. Lisäks mua jännittää kaikki ne fyysiset koitokset mitä siellä tulee; harjoitukset, kirkkis ja joha... Ja näissä se henkinen paine ja sen käsittely. Jännittää aloittaa taas ihan alusta; tuntematon yksikkö, kouluttajat ja palvelustoverit. Vähän ku P-kausi alkais alusta, mut nyt mennään suoraan asiaan ja meiltä odotetaan asioiden osaamista jo ennalta.

Vaikka mua jännittää ihan älyttömästi, niin oon ennen kaikkea innoissani. Tää on ollut mun tavoite alusta asti ja mahdollisesti erittäin tärkeä välietappi matkalla mun unelmia kohti. Jos mä oon selvinnyt vuoden yksin toisella puolen maapalloa, niin kyllä mä Haminassakin pärjään. Ootan innolla tätä seuraavaa 14 viikkoa, jotka tulee olee varmasti hiton rankkaa aikaa, mut myös elämäni parasta.

Oon älyttömän kiitollinen kaikille niille, jotka on uskonut muhun koko tän matkan ajan. Mun isä, sisko ja paras ystävä on tukenut mua alusta asti, mun palvelustoverit on koko ajan sanonut, et Huru menee ehdottomasti rukkiin. Mun johtajatkin oli sitä mieltä. Maaliskuussa olin vielä tiedoton siitä, et pääsenkö mä edes inttiin. Heinäkuussa astuin palvelukseen pelokkaana siitä, et miten tuun pärjäämään. Syksyn alussa sain tietää meneväni aukkiin ja silloinkin jännitti, et tuunko edelleen pärjäämään hyvin. Nyt mä oon lähdössä reserviupseerikurssille kurssin kärkitaistelijana ja taas mua jännittää, et miten tuun pärjäämään siellä. Mut oon tähän mennessä ylittänyt omat ja varmasti muidenkin odotukset etten hetkeäkään epäile, ettenkö selviäis tulevastakin. Tää on niin mun juttu ja mun paikka etten vois kuvitella tekeväni mitään muuta. Tästä oppineena, kannattaa aina tähdätä unelmiaan kohti vaikka ne oliskin pelottavia. Just ne unelmat on niitä, mitä tavoitellessa oppii itsestään eniten. En ois ikinä uskonut pärjääväni täällä, mut kas kummaa mä oon pärjännyt ihan hemmetin hyvin. Uskokaa itteenne älkääkä missään vaiheessa luovuttako.

Tästä se lähti.. (jättäkää huomiotta hyvin valtava baretti)

-Kata-