Totuus armeijasta

Sosiaalista mediaa seuranneena olen lukenut joidenkin juttupalstojen keskusteluja, jossa pian palvelukseen astuvat naiset hakevat vertaistukea ja kokemuksia aikaisempien erien naissotilailta, mikä on mielestäni loistavaa.

Kannustan kuitenkin naisia vakavissaan pohtimaan motiivejaan hakeutua palvelukseen. Armeija ei ole ainoastaan siisteihin lomavaatteisiin pukeutumista tai ajatus siitä, että nainen armeijassa on harvinainen ja kiehtova asia. Armeija ei ole mikään elämysmatka eikä paikka uusein ystävien etsimiseen, vaikka toki nämä tulevat osana sitä. Ensisijaisesti ja tärkeimpänä armeija on sitoutumista 60 ikävuoteen asti. On siis ymmärrettävä, että myös nainen lähtee sotaan jättäen kaiken taakseen; perheen, lapset ja kodin.

On turha ajatella etteikö sota voisi syttyä. On varauduttava pahimpaan. Vaikka varusmiespalvelus loppuu, velvollisuudet pysyvät. Tuntuu, että moni unohtaa tämän kaiken armeija-hehkutuksen keskellä. Nainen armeijassa- ajatuksen yleistyessä hakijamäärät kasvavat edellisiin vuosiin verrattuna, mutta niin todennäköisesti kasvaa myös keskeyttäneiden naisten määrä. Kaikki eivät välttämättä ajattele asiaa loppuun asti ja totuus voikin iskeä vasten kasvoja armeijassa. 

Edelleenkin kannustan naisia hakeutumaan palvelukseen, mutta suosittelen myös käymään läpi tietoa varusmiespalveluksesta, asevelvollisuudesta ja siitä, mihin on sitoutumassa. Moni ihminen on spontaani ja ryhtyy helposti tuumasta toimeen, kuten esim. allekirjoittanut. Armeija ei kuitenkaan ole oikea paikka lähteä täysin tietämättömänä katselemaan, millaista siellä on. Siellä käsitellään rankkoja, kylmiäkin asioita. On tosissaan käytettävä aikaa asioiden selvittämiseen ja oppimiseen. Sitä paitsi, mitä enemmän jaksat lukea armeijasta ennen palveluksen alkua, sitä helpompaa alussa on ymmärtää, mitä siellä tehdään eikä näin ollen tule niin paljon yllätyksiä. On myös varauduttava siihen ettei kaikki suunnitelmat välttämättä toteudu, toiset haluavat rukkiin, toiset tiettyyn aselajiin ja osa haluaa palvella vain puoli vuotta. Kaikki ei kuitenkaan pääse toiveeseensa, sillä ensisijaisesti paikat täytetään PV:n tarpeen mukaan, viimeisenä katsotaan halukkuutta.

Pahimmillaan armeija on helvetillistä kipua, pitkäaikaisia vaivoja ja arpia. Se on kiinnioloviikonloppuja, kun siviilikaverit ovat festareilla tai jouluaattona kotona perheidensä kanssa. Se on rankkoja marsseja ja painavia kantotaakkoja, pitkiä harjoituksia, paskaa säätä; kylmää ja märkää. Se on jatkuvaa flunssaa, homeisia rakennuksia ja kapeita punkkia. Se on 12 hengen tupia, jatkuvaa seuraa toisista, pieniä tiloja ja paljon ihmisiä. Älyttömiä aikamääreitä, kiirettä odottamaan, hosumista, huonosti suunniteltuja ja aikataulutettuja päiviä. Karjuvia johtajia, rasittavia ihmisiä. Armeija on paljon sitä, mitä kukaan ei varmasti siviilissä tekisi tai kokisi. Nämä asiat ovat kuitenkin vain sivuseikkoja siellä täällä, niitä tulee ja menee. Se on osa sitä eikä sen kannata antaa syödä motivaatiota.

Kello jotain keski- ja aamuyön välillä, muutaman päivän saldona parin tunnin yöunet. Silti töitä on painettava.

Joskus ilme on tämä.

Uudenvuoden aattona istuin päivystäjän pöydällä muiden juhliessa vuoden vaihtumista. Musta tää oli lähinnä vaan hauskaa, eipä kovin usein tuu vuoden vaihdetta vietettyä noin.

Itselleni armeijasta jää upeiden kokemuksien lisäksi jalkavamma, sitä sattuu.

Parhaimmillaan armeija kuitenkin tarjoaa upeita kokemuksia, uusia ystäviä, sekä verta, hikeä ja kyyneleitä ja kokemuksia, jotka vahvistavat päivä päivältä. Armeijassa oppii arvostamaan siviilielämää monelta eri kantilta; pitkiä aamuja, herkullista kotiruokaa, omaa vaatekaappia, vapautta  tehdä ja mennä. Se avaa ovia tulevaisuuteen, mahdollisesti jopa tarjoaa työpaikan Puolustusvoimilla. Nämä kaikki ovat niitä hienoja asioita, joita armeijalla on antaa.

Meidän koko AUK1-porukka face timessa mun isän kaa sen synttäripäivänä.

Kannattaa siis toden teolla pohtia ja puhua armeija käyneiden kavereiden kanssa. Kovin harvoin kukaan (viitaten nyt naisiin) puhuu julkisesti niistä asioista, mitä siellä välillä näkee, kokee tai joutuu tekemään, mutta mitä niitä piilottelemaan, ne on kaikki osa elämää, toiset eivät vaan välttämättä kestä sitä. Itse olen monta kertaa pidätellyt kyyneleitä, itkenyt muiden edessä ja epäonnistunut, mutta ne hetket on vain opettanut, että ylä- ja alamäkiä tulee, aina ei voi onnistua ja kaikki järjestyy kyllä. En halua pelotella ketään tai luoda negatiivisia ajatuksia armeijasta, päinvastoin blogini periaatteita noudattaen haluan olla rehellinen ja tarjota tuleville varusmiehille mahdollisuuden varautua siihen, että kaikki ei aina ole niin loisteliasta, kuin mitä kuvista saattaa ilmetä. 

Tsemppiä valtavasti kaikille varusmiespalveluksen aloittaville, mulla on itellä vaan positiivista sanottavaa armeijasta ja sen tuomista mahdollisuuksista. Toivon, että kaikkien teidän palvelus tulee olemaan onnistunut kokemus. Muistakaa, että iso osa sen onnistumisesta on kiinni omasta asenteesta; sillä mä oon pärjännyt pitkälle.

-Kata-

Miten johtajakausi on sujunut?

Nyt otin itteeni niskasta kiinni ja päätin, et on VIHDOIN aika istuu koneen ääreen ja alkaa kirjottaa.
Viime kerrasta on aikaa, sillon olin lähdössä ekaan harjotukseen Nibizan aurinkorannoille palaamisen jälkeen. Kyseinen harjoitus oli opettavainen ja pääsin toimimaan mm. tulitoiminnan valvojana puolustusammunnoissa, eli annoin asemaanmenokäskyn, seurasin ammunnan etenemistä ja lopulta annoin palautteen omalle ryhmälle. Toimintaa johti luutnantti, joka antoi meille ohjeet.

Viime kirjoituksessa pohdin, onkohan jaosjohtajan homma oikea mulle, mut en vois olla kiitollisempi saadessani toimia tässä asemassa. Tää on opettanut mulle enemmän, kun oisin osannut muutama kuukaus sit ees kuvitella. Jokaisessa harjoituksessa on tullut opittua älyttömästi uusia asioita, organisointia, tilanteenmukaista toimintaa, stressin- ja paineensietokykyä, kärsivällisyyttä, periksiantamattomuutta sekä ongelmanratkaisutaitoa ja vaikka mitä. Harjoituksia on ollut aika paljon ja vielä on yks jäljellä. Ens viikolla lähetään vikaan harjotukseen. Valitettavasti me ei päästä Rovalle eikä mihinkään muuallekaan, mut onneks Haminassa sai nähä vähän erilaista maastoa korkeuseroineen.

Vaikka pääosin kaikki on ollut mielettömän hienoo ja oon kiitollinen kaikesta kokemastani, on ollut niitä hetkiä kun oikeesti aivot on ylikierroksilla ja tekis mieli vaan kaivautua piiloon poteroon eikä enää tehdä mitään. Täten todettakoon, että kaikessa on huonot puolensa ja oonkin listannut asioita, jotka tekee varusmiesjohtajan arjesta välillä vähän rankkaa ja hermoja raastavaa:

• Jatkuva vastuu ja kysymyksiin vastaaminen (tyhmiä kysymyksiä ei ole...)
• Löysät ja gonahtaneet yksilöt (näitä on aina, kaikkialla, niin siviilissä ku armeijassaki eikä niille voi mitään, mutta silti ne rasittaa muiden mieltä)
• Kaipuu p-kauden ja aukin aikoihin, kun voi vain olla ja harjoitella vastuun kantamista ja johtamista lyhyen aikaa kerrallaan, mutta oli kuitenkin varaa olla "tyhmä" ja pääosin rivimies. 
• Helposti kertyvä stressi ja tunteet. Itse ainakin stressaannun välillä helposti enkä tahdo purkaa tunteitani, jolloin ne kasaantuu ja sitten oon vähän aikaa pieni hermoraunio.
• Harjoitukset -> muut nukkuu ja rötisee, mä oon yleensä tiedustelemassa seuraavaa aluetta tai valmistelemassa muuten vaan tulevaa varten, aina kuitenkin valmiudessa lähtemään, joten vaikka olisinkin teltassa muiden kaa, oon yleensä hereillä ja kengät jalassa valmiina lähtöön. Vasta illalla pääsen oikeesti pitkäkseni. Toki on myös poikkeuksia: joskus ehdin jopa itsekin vetämään tirsat päivällä.

Listaamani asiat tottakai ärsyttää välillä, mutta ne ei kuitenkaan oo ylitsepääsemättömiä. Loppujen lopuks kyseiset seikat on aika pieniä kaiken sen muun ohella, mitä saan kokea. En vaihtais hommiani muuhun mistään hinnasta ja onhan tää nyt hienoo päivittäin haastaa itseään. Ja all in all, mä pidän siitä vastuusta, joka mulle uskotaan ja täten tulee paljon positiivisia kokemuksia, kun saa hommat onnistumaan. Tää ei kuitenkaan toteutuis ilman mun loistavia palvelustovereita, joten isot shoutoutit heille :3 

Kaunistelematta asiaa, jaksaminen on välillä finaalissa, mut oon listannut harjotuksissa asioita, mistä saan voimaa taas jaksaa painaa hommia. Seuraava lista ei sisällä kaikkea, mut siinä on niitä, mitä mulle on ekana tullut mieleen.

• Raikas vesi (JUOKAA SITÄ VETTÄ!!)
• Yksin vietetyt hetket -> aina kun jään yksin, vedän henkee, venyttelen ja suljen silmät. Otan rauhassa ja nautin hiljasuudesta. Kuulostaa ehk hölmöltä, mut viikon harjotuksessa ei ihan kovin paljoo tuu oltua yksin. 
• Onnistumiset, niitä tulee aina ja kaikki kääntyy aina parhain päin
• Palveluskaverit 
• Suklaa ja sipsit....
• Tulevan ajattelu -> kaikki loppuu aikanaan
• Rauhallisena pysyminen. Tää on ollu mulle jäätävä edistysaskel; oon hyvin temperamenttinen ja äkkipikanen ihminen, ja on melkein hassua huomata miten nykyään reagoin asioihin tosi rauhallisesti. 
• "Putkikatse" -> vaikeina hetkinä en edes ajattele sitä, miten paskaa sillä hetkellä on. Teen vaan ja asia hoituu kyllä (pallot 3 ja 6!!)
• Illalla kun pääsee telttaan ja saa jauhaa päivän tapahtumista muiden telttalaisten kaa
• Huono huumori (väsyneenä kaikki on 1000 kertaa hauskempaa)
• Perustamisen jälkeinen lepääminen, mikä ei kylläkään yleensä kauheesti koske mua :D
• Kun tykit alkaa laulaa ja tietää, että meiän ansiosta yhteydet toimii (viestihonor <3)
• Ajatus siitä, että tää koetaan vaan kerran -> vaikka välillä unta olis saatu 3h, vettä satais vaakatasossa ja kaikkia vituttais, niin sit kun muistaa, et tää on ainoo kerta elämässä (on siis toivottavaa ettei jouduta sotaan :-)), kun me ollaan tällä kyseisellä porukalla rämpimässä metikössä, niin kummasti vaan muistaa nauttia kaikista hetkistä. Jossei sillä kyseisellä hetkellä, niin viimeistään aika kultaa muistot... 

All in all, oon todella tyytyväinen ja ilonen suoriutumisestani johtajana tähän asti. Vielä on (vaan?!!) 20 päivää inttiä jäljellä ja aion jatkaa samaan malliin loppuun asti ja toivottavasti vielä armeijan jälkeenkin.. 

Mulla on takataskussa muutamia asioita, mitä tuon esille seuraavassa kirjotuksessa, mitä alan varmaan tekemään heti tähän perään, koska oon lomilla ja oon kipee, niin nyt on ainakin aikaa kirjotella :D

-Kata-